Kristillisdemokraatti
Kotisivu
Esittely
Suomessa tarvitaan vallankumous
Vaaliteemat
Kirjoituksia
Blogi
2009 Blog
2008 Blog
2007 Blogi
2006 Blogi
Videot
Vaalikoneet
Kiitokset
Vaalirahoitusilmoitus 2008
Linkit
Kirjastoautot surraavat Salon keskustassa ja siihen on kirjastotoimi tyytyväinen kun saadaan vähällä ajomatkalla paljon käyttäjiä. Hieno juttu. Mutta entä me täällä maaseudulla? Jos päämäärä on suuret käyttäjämäärät, emme koskaan saa kirjastoautoa tänne maalle! Jotenkin minä onneton olin luullut, että kirjastoautojen tarkoitus on tuoda kirjasto sinne, missä sitä ei ole. No, tällaista kai on naisen logiikkaa…
Teimme aivan valtuuston alkumetreillä viime vuonna aloitteen siitä, että Salon kaupunginvaltuuston kokoukset videoitaisiin ja laitettaisiin nettiin kaikkien nähtäväksi. Ajatus oli, että näin säästettäisiin ihmisten kulkemisessa kun voisi katsella asioita netistä kotonaan. Lisäksi vain oman auton käyttäjät maaseudulta voivat edes haaveilla tulevansa kaupunkiin iltaisin kun bussiliikennettä ei enää ole. Valtuuston kokous on ainoa kaupungin hallinnon kokouksista, joka on julkinen ja avoin kaikille.
Varsinkin nuorten tavoittaminen on hankalaa ilman nettiä. Videoita katsellaan netistä niin tottuneesti, että se on luonteva tapa tavoittaa nuoret kaupunkilaiset. Videoita voisi käyttää vaikka yhteiskuntaopin tunnilla oppimateriaalina. Lisäksi videoinnin ja editoinnin voisi tehdä kaupungin nuorten mediapaja, jolla on todella hienot laitteet homman hoitamiseen. Näin saisivat nuoretkin lisää todellista merkitystä tekemiselleen.
Samalla tuskaillaan siitä, ettei tavoiteta nuoria eikä saada heitä kiinnostumaan yhteisten asioiden hoidosta. Miksi sitten ei mennä sinne, missä nuoret ovat, eli nettiin? Kustannukset tämän hoitamiseksi ovat pienet, puhutaan vain joistain tuhansista euroista, joten se ei ole peruste hylätä esitys. Lisäksi esitettiin videoinnista koituvan kaikenlaista vaivaa: palvelintilan pitää olla suuri, käyttäjät kaipaavat teknistä tukea ja niin edelleen.
Kaupunginhallitus päätti maanantaina 28.9.2009, ettei kaupunki lähde videoimaan valtuuston kokouksia.
Tuli mieleen, että pyydän omaa nyt 15-vuotiasta tytärtäni videoimaan kokoukset ja editoimaan ne nettiin. Hän on kuvannut, toimittanut, tekstittänyt ja ladannut nettiin lukuisia videoita. Ainoa, mikä meiltä puuttuu, on kunnollinen kamera ja äänityslaitteisto. Mutta ehkä semmoisen saisi lainaksi jostain.
Lehdessä kirjoitettiin Kiskon Toijan koulun ruokapalvelun muutoksista (SSS 1.9.2009) ja samalla sivulla siitä, että Salo on allekirjoittanut Varsinais-Suomen ilmastosopimuksen. Sopimuksen tarkoitus on hillitä ilmastonmuutosta.
Toijan koulun ruoka tuotiin tätä ennen tien toiselta puolelta muutaman sadan metrin päästä. Keskitetty ruokapalvelu vääjäämättä lisää kuljetuksia Salossa. Liikenteen päästötkin siis lisääntyvät samassa suhteessa. Fossiilisten polttoaineiden käytön on todettu kiihdyttävän ilmastonmuutosta.
Olisikin kiinnostavaa nyt nähdä laskelma, joka osoittaa, että lisääntyneet polttoainekustannukset ja lisääntyneet hiilidioksidipäästöt ovat jollain tavalla kansalaisten etu. Jos perusteena keskittämiselle ovat säästöt, voidaan kai rehellisyyden nimissä todeta, että kyseessä on oikeasti rahan lainaaminen omilta lapsiltamme. Tämän päivän lyhytnäköiset "kaikki mulle ja muista viis" -päätökset johtavat siihen, että tulevat sukupolvet joutuvat painimaan raskaiden tosiasioiden kanssa kun aikuisiksi varttuvat. Onko näiden järjestelmien suunnittelijoilla pokkaa katsoa silmiin näitä riistonsa kohteita kun ikävä totuus paljastuu?
Laajemmin asiaa tarkastellen voisi tulla siihen tulokseen, ettei yhteiskunnassamme ongelma ole se, että asutaan harvasti. Todellisuudessa ongelmaksi on muodostunut se tehokkuusvaatimus, jonka vuoksi kaikki palvelut on keskitettävä. Jos kylillä edelleen olisi kouluja, kauppoja ja muita palveluita, ei vanhuksia eikä lapsia pitäisi kuskata pitkiä matkoja. Koulujen keittiöt voisivat palvella yhteisöä toisellakin tavalla: kotonaan yksin asuvia vanhuksia voisi tuoda koululle syömään muiden seurassa. Näin poistettaisiin eräs vanhusväestön laajamittaisin vaiva: yksinäisyys. Nyt olemme sen sijaan lopullisesti päättäneet, että koululaiset eivät saa seurustella vanhusten kanssa, eikä koulu saa olla elämisen paikka, vaan tehdas, jossa lasten päihin kaadetaan tietoa ja suihin tehotaloudessa tuotettua ruokaa.
Eilen olin Helsingissä kuntaliiton naisvaikuttajafoorumin tilaisuudessa. Nelisenkymmentä naista pohti tasa-arvoasioita kunnissa valtuutetun vinkkelistä. En odottanut tilaisuudelta suoraan sanoen kovin paljoa, joten olin varsin yllättynyt kaikesta kuulemastani.
Ruotsalainen alustaja kertoi meille Ruotsin tilanteesta ja kysyi tunnemmeko pyykkikoriesimerkin. Emme tunteneet, joten hän kertoi sen meille.
Jollain ruotsalaisella ihotautiklinikalla hoidettiin psoriasispotilaita. Klinikalla joku alkoi ääneen ihmetellä miksi naispotilaiden puolella pyykkikori oli päivän päätyttyä miltei tyhjä kun miesten puolella pyykkikori oli täpötäynnä joka iltapäivä.
Kun asiaa tutkittiin, kävi ilmi, että miespotilaat käytettiin suihkussa, heidän ihonsa rasvattiin lääkevoiteilla jne. jossa kaikessa likaantui paljon liinavaatetta. Samassa tilanteessa oleville naispotilaille sen sijaan kirjoitettiin voideresepti, jonka he sitten lunastivat ja hoitivat rasvauksen itse omin nokin.
Löydös oli kummallinen ja henkilökunnalta kysyttiin, miksi miehet rasvataan mutta naisia ei. Vastaus oli, etteivät hoitajat uskoneet miesten käyttävän rasvaa vaikka heille se määrättäisiin. Siksi miehet rasvattiin klinikalla.
Kun sitten mietittiin taloutta, kävi ilmi, että jos naiset hoidettaisiin samalla tavalla kuin miehet, nousisivat kulut noin 20 %. Sitä vastoin jos miehet hoidettaisiin kuten naiset, kulut laskisivat saman 20 %. Klinikka päätti säästää.
Aika valaisevaa, vai mitä? Pohdimme monia asioita: lakia, joka velvoittaa kuntiakin tekemään palkkavertailuja KAIKKIEN työntekijöiden kesken, ei vain saman ammattiryhmän kesken. Lisäksi mietimme sitä, miten tarkastella satsaako kunta yhtä paljon tyttöjen ja poikien ja naisten ja miesten liikuntapaikkoihin. Tiedättehän: monissa kunnissa on jäähalleja ja jalkapallokenttiä mutta kunnallisia ratsastustalleja ei juuri tapaa…
Minua kiinnostaisi tämän aiheen tutkiminen. Usein vain huiskitaan käsityksillä ja mielikuvilla ilman sen parempaa tutkittua tietoa. Satsataanko esim. kulttuurin alalla miesten ja naisten kulttuuriharrastuksiin yhteistä rahaa yhtä paljon? Mistä sen tiedämme, ellei asiaa kaupungissa kartoiteta?
Kiitokset Raaseporin Sannäsin kyläkoululle seminaarista, jossa käsiteltiin pienten koulujen elämää. Tapasin seminaarissa useita huolestuneita kansalaisia, joilla oli omilla kulmillaan menossa taistelu kyläkoulun säilyttämiseksi. Kyläkouluthan ovat usein kuin vankikarkurit: kiivaan ajojahdin piinaamia.
Kouluverkon tarkastelun - lue: kyläkoulujen lakkauttamisen - tärkein kriteeri on talous. Siitä moni opetustoimenjohtaja saa käsikassaran, jolla mätkiä kouluja nurin. Kun sana 'talous' on lausuttu, on kaikki kuin automatiikkaa: koulu tai koulut on pantava kiinni. Tarinan kulku on kutakuinkin sama kaikissa Suomen kunnissa kautta maan:
1) Virkamies lausuu sanan talous ja selvittää, kuinka koko kunta menee konkurssiin juuri tämän pienen koulun vuoksi. Mitään täsmällisiä lukuja ei mainita ja jos mainitaan, ei niiden taustalla olevia laskelmia koskaan anneta julkisuuteen eikä kuntalaisillekaan. Ilmeisesti siksi, ettei niitä ole.
2) Kyläläiset vastustavat koulun lakkautusta. Kyläkoulu on kunnan omistamista tiloista käyttöasteeltaan ylivoimainen: seitsemästä illasta ainakin viitenä koululla on toimintaa. Koulu on kyläläisten olohuone. Kyläläiset epäilevät lehden palstoilla säätölukuja.
3) Virkamiehet jättävät talouden huomiotta ja selittävät, että pienessä koulussa opetus on huonotasoista. Kukaan ei osaa selittää millä tavoin tähän päätelmään on tultu, mutta totta se on kun virkamies niin sanoo.
4) Kyläläiset keräävät joukon pedagogiikan asiantuntijoiden lausuntoja pienen koulun opetuksesta.
5) Virkamiehet vetoavat siihen, että koulutie on vaarallinen tai koulu vaatii remonttia tai oppilaslukuennusteet ovat huonot. Vaikka lopullista syytä koulun lakkauttamiseen ei olekaan voitu osoittaa, on koulu kuitenkin lakkautettava. Piste.
Kaiken aikaa kylällä kerätään nimiä, vedotaan luottamusmiehiin, kirjoitetaan lehtiin, laaditaan selvityksiä ja tutkitaan jokainen nettisivu, jossa mainitaan jotain kyläkouluista. Kyläläisistä tulee perusopetuksen hallinnon asiantuntijoita, jotka voisivat selittää monta hankalaa asiaa jopa virkamiehille. Omassa kunnassani esimerkiksi kukaan ei tiennyt siitä, että kohdallamme oli ns. negatiivinen perusopetuksen valtionosuus. Kahdessakymmenessäneljässä Varsinais-Suomen kunnassa oli vuonna 2005 negatiivinen valtionosuus, joka yksinkertaistaen tarkoittaa, että niiden kouluissa oli liian vähän oppilaita suhteessa kunnan väkilukuun. Pienissä kunnissa tästä ei tiedetä mitään. Kun olimme selvittäneet, että Kisko menetti miltei 400 000 euroa vuosittain valtionosuuksia, olivat kaikki ymmällään. Vanhat luottamusmiehet kertoivat minulle, että meidän selityksemme oli ensimmäinen kerta kun kukaan kertoi heille miten perusopetuksen valtionosuudet toimivat. Valtionosuusjärjestelmä on niin monimutkainen luonnollisine logaritmeineen, ettei tässä maassa sen laatijoiden lisäksi ole kovin montaa, jotka sitä läpikotaisin ymmärtävät. En itsekään kuulu niin. Silti valtuutetut ympäri maan tekevät päätöksiä rennoin rantein aivan kuin ymmärtäisivät päätöstensä vaikutuksen kunnan talouteen. Todellisuudessa he eivät ymmärrä, eivätkä monet virkamiehetkään ymmärrä, sillä järjestelmä on monimutkaisuudessaan kuin suoraan Kafkan kynästä.
Mutta vihdoin asiaan: kunnissa tulisi kouluverkkopäätöksissä käyttää aina IHMISIIN KOHDISTUVIEN VAIKUTUSTEN ARVIOINTIA (IVA), jolloin eri vaihtoehtoja vertailtaisiin muutenkin kuin niiden välittömän talousvaikutuksen kannalta. Menetelmä on maailmalla käytetty ja entisessä Stakesissa tutkittu. Siinä virkamies tekee yksinkertaisen vertailutaulukon, jossa kunkin päätösvaihtoehdon vaikutukset ihmisiin on arvioitu: ihmisten muuttoliike, liikenteen lisäys/väheneminen, ajankäyttö perheissä, henkilökunnan tarve, kaavoitus jne. ja lopulta myös talousvaikutus. Mutta vain yksi rivi vertailussa on euroja, sillä jokaisella päätöksellä on vaikutusta muuhunkin kuin rahaan. Vain näin voidaan nykytilanteessa saada esille päätösten TODELLISET vaikutukset, ja luottamusmiehille muutakin päätettävää kuin yksi esitys, ota tai jätä.
Esitänkin nyt, että kaikki luottamusmiehet vaatisivat kuntansa virkamiehille IVA-koulutusta. Asian voi hoitaa valtuustoaloitteella tai kuka tahansa kunnan asukas voi tehdä asiasta kuntalaisaloitteen. Omalla seudullani Ammattikorkeakoulu kykenee kouluttamaan virkamiehiä ja luottamusmiehiä menetelmän käyttämisessä. Ja IVA:n lisäksi tulisi ottaa käyttöön Lapsiin Kohdistuvien Vaikutusten Arviointi LAVA ja Sukupuolivaikutusten Arviointi SUVA. Koska maailma on muutakin kuin rahaa!
AINAKIN KAKSI KULTTUURIA
Kun nuori yhdysvaltalainen uskovainen mies ja maailmaa nähnyt yltiöfeministi perustavat perheen, on kulttuurieroissa työsarkaa. Vuoden seurustelun aikana luimme Raamatun yhdessä kannesta kanteen, väittelimme kiivaasti sekä Raamatun että muun maailman aiheista ja päätimme mennä naimisiin. Uskonratkaisun tekeminen oli vaikeaa, mutta lopulta mahdollista. Syksyllä 1991 tulivat sulhaseni vanhemmat ja sisko Suomeen häihimme. En ollut koskaan aiemmin tavannut heitä, joten jännitin tapaamista kovasti.
Itsellinen nainen
Olimme ajaneet lentokentältä asunnolleni ja aloimme purkaa matkalaukkuja auton takaluukusta. Tartuin toimeen suomalaisen naisen toimeliaisuudella ja luulin mieheni siskon vitsailevan kun hän huomautti, että yleensä hänen miehensä hoitaa matkalaukut. Nauroin, sillä en olisi voinut kuvitella, että ikäiseni nainen kääntyisi asiassa miehen puoleen.
Saman päivän iltapäivänä lähdimme ajamaan kohti Turkua. Tarkoitus oli, että häitä edeltävät päivät viettäisimme äitini talossa. Jo Espoossa matka tyssäsi, kun laina-autostamme loppui polttoaine. Mieheni onnistui ajamaan auton ylös ulosmenoramppia, jonka puoleen väliin auto pysähtyi. Olin häpeissäni ja heti auton pysähdyttyä loikkasin ulos liftaamaan hakeakseni polttoainetta.
Pääsin heti perässä tulevan auton kyydissä bensa-asemalle, joka olikin yllättävän lähellä metsänlampareen takana. Kun olin ostanut kanisterin polttoainetta, juoksin nopeasti metsän läpi ja loikkasin metsästä tielle aivan lähellä autoamme. Sulhaseni perhe seisoi auton vierellä ja katsoi lähestymistäni.
Pyytelin anteeksi viivästystä ja aloin kaataa bensiiniä auton tankkiin, kun tuleva appiukkoni tarjoutui auttamaan. Kiitin avusta mutta selitin, että osaan kyllä kaataa kanisterista ongelmitta. Sulhaseni sisko kysyi minulta ihmetellen, mitä minä näen hänen veljessään. Todistelin hänelle, että hän on ihanin koskaan tapaamani mies.
Häiden jälkeen ja vierailun päätyttyä mieheni kertoi, miten hänen perheensä reagoi tähän episodiin. Olin loikannut ulos autosta ja kadonnut toisen auton matkaan niin nopeasti, ettei kukaan ollut ehtinyt sanoa tai tehdä mitään. Kun hänen vanhempansa tajusivat tilanteen, he suuttuivat sulhaselleni. Hänen olisi pitänyt lähteä bensiiniä hakemaan, eikä istua tyytyväisen näköisenä ratin takana. ”Näinkö me olemme sinut kasvattaneet? Mikä häpeä!” He sättivät sulhastani kun olin poissa ja siksi hänen siskonsa ihmetteli minulle ääneen, mitä ihmeellistä hänessä näen.
Monissa muissakin tilanteissa hän sai syyt niskoilleen, kun minä ehdin toimia ennen häntä. Mieheni kertoi perheensä reaktioista jälkikäteen ja näin opin näkemään asiat toiseltakin kannalta. Suomalaisena naisenahan en nähnyt näissä tilanteissa mitään ihmeellistä. Meillä naisen itsenäisyys koetaan usein niin, että meidän tulee voida ja jaksaa kaikkea. Avun vastaanottaminen toisilta, varsinkin miehiltä, on kuin jonkinlainen heikkouden merkki ja sellaisena tuomittavaa. Nainen ei saisi koskaan tunnistaa ja tunnustaa omaa rajallisuuttaan.
Heikot ja vahvat
Mieheni silmissä toisen ihmisen, sekä naisen että miehen huomioon ottaminen on tärkeää. Toisen ihmisen kunnioittaminen ja auttaminen eivät ole toisiaan poissulkevia ajatuksia. Minulle oli jo varhain tehty selväksi se, että miehet ovat heikompia kuin naiset ja siksi naisten tehtävä on silotella miesten tietä ja suojella heitä elämän kovalta todellisuudelta. Kun naiset ajattelivat miehet heitä heikommiksi, eivät he miehiä kunnioittaneet vaan suhde oli lähinnä kuin aikuisen ja lapsen välinen suhde. Teeskenneltiin, että miehet määräävät, vaikka heitä manipuloimalla saatiin oma tahto läpi.
Minut oli kasvatettu niin, että koti siivotaan silloin, kun miehet eivät ole paikalla, etteivät he häiriintyisi. Lapset hoidetaan eikä miehiltä tule odottaa tai vaatia lastenhoitoa tai lastenkasvatusta ainakaan ennen kuin lapset ovat teini-ikäisiä. Naisen tulee valmistaa ruoka ja siivota astiat, pestä pyykki ja silittää vaatteet ikään kuin siinä sivussa. Nainen on vahva ja jaksaa ja voi, valittamatta.
Nämä olivat isoäitini ja äitini prinsiippejä. Muistan, kuinka kapinoin näitä ajatuksia vastaan. Asiain tila kävi minulle kristallin kirkkaaksi kun kerran noin 11-vuotiaana olin juuri pessyt kotimme keittiön lattian. Oli lauantai - siivouspäivämme. Isoäitimme organisoi meidät tytöt siivoamaan talon perin pohjin joka lauantai.
Tuona lauantaina olin saanut lattian pestyksi juuri ennen lounasaikaa. Heti lopetettuani tulivat isäni ja neljä veljeäni työstä kotiin lounaalle. He marssivat kuraisissa saappaissaan suoraan pöydän ääreen ja istuivat alas. Minulla paloi pinna ja aloin sättiä heitä äänekkäästi. En ehtinyt montaa sanaa sanoa, kun isoäitini tuli ja veti minut käsivarresta makuuhuoneeseen. Siellä hän sanoi minulle painokkaasti, että miehille ei huudeta.
Olin vihainen ja mietin asiaa pitkään. Lopulta päätin, etten haluakaan naiseksi, vaan olisin mieluummin mies. Hehän saivat käyttäytyä, kuten halusivat muista ihmisistä piittaamatta. Päätin myös, etten ikinä tulisi elämään niin kuin isoäitini. Hän hoiti 10-henkisen perheemme koko talouden kuin palkaton taloudenhoitaja, palvellen muita ilman kiitosta.
Kunnioitus ja palvelu
Nyt kun olen itse naimisissa ja viiden lapsen äiti, olen ymmärtänyt, miten arvokasta toisten palveleminen on. Osaan nyt paremmin aavistella sen työn määrää, joka tarvittiin 60-luvulla suurperheen arjen pyörittämiseen. Sekä perheessä että kyläyhteisössämme on ilmeistä, että palveleminen on myös paras tapa johtaa.
Avioliitossa olen tajunnut, kuinka tärkeitä Raamatun opetukset ihmissuhteista ovat. Raamatun mukaan meidän tulee kilpailla toinen toistemme kunnioittamisessa. Tämä on todella vaikeaa kulttuurissa, jossa television komediasarjat opettavat, että toisten kustannuksella naljailu on älykästä ja hauskaa. Kun naiset kokoontuvat yhteen, luisuu puhe usein puolisoiden mollaamiseen tai yleisemmin miesten kummallisuuden käsittelyyn. Lastenohjelmissakin usein mies on se naurettava ja tyhmä osapuoli, jota nainen opastaa ja jolle nainen nauraa.
Pohdimme mieheni kanssa usein sekä Yhdysvaltojen että Suomen eroa ja samalla eroa maailman ja Jumalan valtakunnan välillä. Emme voi muuttaa toinen toisiamme: hänestä ei tule suomalaista, eikä minusta amerikkalaista. Onneksi olemme molemmat Jumalan lapsia. Meidän tehtävämme on elää sovinnossa, kunnioittaa toinen toisiamme ja muita ihmisiä, nähdä Kristus heissä. Meidän tehtävämme on elää niin, että olemme siunaukseksi toisille ja olla valmiita palvelemaan. Ja meidän tehtävämme on olla rehellisiä tarpeinemme. Heikkoudessaan suomalainen supernainen yhtä lailla kuin huomaavainen teksasilainen tarvitsee toisia ihmisiä ja Jumalaa.
Viime viikon keskiviikkoaamuna oli radiossa haastateltavana Jyväskylän kouluruokailusta vastaava henkilö. Ohjelmassa kävi ilmi, että Jyväskylän kouluruokailusta haluaa opetuslautakunta säästöä yli 200 000 euroa. Pohdittuaan miten mahdoton tehtävä on vaikka luovuttaisiin lopuistakin kokoliharuuista ja lihapullista jne. kertoi haastateltava, että yhdistyneen kunnan aloittaessa tämän vuoden alussa korotettiin kouluruokailuun käytettävien keittiöiden tilavuokria 15 % kuulemma, koska "laskentajärjestelmää ajanmukaistettiin". Kaupunki itse omistaa tilat ja korotti tilavuokria roimasti. Tilavuokrat lasketaan kouluruokailun kokonaiskustannuksiin.
Kaupungit ja kunnat usein alentavat esim. tonttien hintoja houkutellakseen asukkaita tai teollisuutta alueelleen. Kunnat myös takaavat hyödyllisiksi arvioimiensa hankkeiden lainoja. Lisäksi kunta voi vuokrata subventoituun hintaan toimitiloja ulkopuoliselle taholle ja jopa antaa niitä esim. yleishyödyllisten yhdistysten käyttöön täysin maksutta. Kaikki nämä ratkaisut ovat ihmisten tekemiä päätöksiä.
Kaupungin tilojen sisäiset vuokrat ovat myös ihmisten määrittelemiä. Pidän tätä taustaa vasten itsestäänselvyytenä, että Salossa ei lähdetä sisäisin vuokrankorotuksin viemään ruokaa lasten suusta. Ei siitäkään huolimatta, että joitain koulukeittiöitä joudutaan remontoimaan. Markkinaehtoisuudelle on jo uhrattu monta tärkeää asiaa tässä maassa, mutta johonkin on raja vedettävä.
Kouluruokailu on Suomessa luotu aikoina, jolloin aivan oikeasti oli pulaa kaikesta. Silloin päättäjät näkivät lapset investointina tulevaisuuteen. Heille haluttiin paremmat olot kuin aiemmalle sukupolvelle. En usko, että nytkään haluamme lapsillemme huonomman kouluruuan kuin mitä itsellämme oli.
Salon kaupungin alueella on monia sellaisia joukkoliikennelinjoja, joita lääninhallitus on tukenut. Nämä linjat ovat tyypillisesti kylän ainoa keino päästä haja-asutusalueelta taajamiin ja kaupungin keskustaan ilman omaa autoa. Linjat toimivat kukin siihen asti, kun nykyinen sopimus on voimassa.
Taannoiseen kaupungin strategiaseminaariin tulin itse kahtena aamuna Aijalasta Tuohitun kautta Saloon. Linjan liikennöijä kertoi, että linjan sopimus päättyy toukokuussa tänä vuonna. Muiden matkustajien kanssa keskustellessani ymmärsin, kuinka elintärkeä kulkuyhteys on työ- ja koulumatkoja varten. Pienoisbussissa ei montaa paikkaa ollut tyhjänä kumpanakaan aamuna.
Salossa nyt läänin turvaamat linjat kustantavat vuositasolla noin 175 000 €. Vuoden 2009 aikana lakkaavien vuorojen jatkon turvaaminen maksaisi kaupungille noin 20 000 €. Kyse ei siis ole kovin suurista summista, mutta niiden tuottama hyöty kansalaisille on kiistämättä erittäin suuri. Näillä linjoilla lukiolaiset ja muut opiskelijat pääsevät kouluunsa ja muut töihinsä ja kaupungille asioimaan.
Salon alueella tarvitaan joukkoliikenteen kokonaissuunnitelma, jota myös lausuntokierroksella oleva uusi joukkoliikennelaki edellyttää. Tällaista suunnitelmaa ei kuitenkaan voida potkaista ilmoille muutamassa kuukaudessa. Sen laatiminen vaatii asiaan perehtymistä ja työryhmätyöskentelyä, jotta asian kaikki puolet mahdollisimman hyvin tulisivat huomioon otetuiksi.
Tätä suunnitelmaa valmisteltaessa on kaupungin turvattava kansalaisten kulkuyhteydet ainakin jatkamalla nyt lakkaamassa olevia kuljetuslinjoja. Asian hoitaminen riippuu tahdosta, ei rahasta.
Menneellä viikolla kuljin kahtena päivänä Salon kaupungin strategiaseminaariin linja-autolla. Se on harvinaista herkkua täällä syrjäkylillä. Lähdin klo 6.50 Aijalasta pienoisbussilla, joka käy Koskella ja ajaa Ylikulman ja Tuohitun kautta Saloon. Lukiolla olin klo 7.40 suunnilleen.
Linjurissa tuli puheeksi se, että tämäkin linja toimii lääninhallituksen tukemana vain tämän kouluvuoden loppuun. Samanlaisia linjoja on lukuisia Salossa: aiemmin lääni tuki niitä, mutta nyt ne ovat Salon sisäistä liikennettä ja siten tyystin kaupungin omissa käsissä. Tähänkään ei ole riittävästi varauduttu, vaikka asia on ollut ennakoitavissa.
Nyt on kaupungin kiireesti tehtävä päätös linjojen hoitamiseksi. Aijalasta kulkevalla linjalla oli molempina aamuina bussi miltei täynnä. Sillä mentiin työhön ja kouluun ja kokouksiin. Miten näiden ihmisten käy, jos bussi ei kulje?
Salon kaupungin strategiaseminaari oli monella tavalla innostava tilaisuus. On hienoa aloittaa koko touhun pohtiminen alusta. Toisaalta kaupungin töitä tekevillä ei enää innostus riitä. Pitkä epävarmuus ja kova työtahti samalla kun pitäisi oppia uusia ihmisiä ja työtapoja on tappavaa. On aivan kohtuutonta vaatia vielä tehostamista kun ei ole saatu edes rutiinia pyörimään. Vaatimukset henkilöstölle ovat järjettömiä, ja ovat jo nyt johtaneet sairastumisiin ja siten poissaoloihin. Iltarukouksessaan on hyvä kaikkien muistaa työtaakkansa alla uupuvia.
Monista asioista haluaisi lisätietoa virkamiehiltä, mutta toisaalta en haluaisi lisätä heidän jo hurjaa työmääräänsä. Siksi tiedon kaivaminen omin voimin onkin lisääntynyt. Mutta sekin on hyvä: tietoa ei ole koskaan liikaa ja ministeriöihin soitellessa on tullut puheeksi monta muutakin tärkeää asiaa kuin vain se, jonka vuoksi soitti. Kun vielä joku keksisi mistä voi hommata lisätunteja vuorokauteen…
Lauantaina 28. helmikuuta kokoontui Turussa joukko kulttuurista kiinnostuneita seminaariin opetusravintola Alabaman tiloihin. Olin lupautunut juontajaksi ja lisäksi meidän Ellen ja Ester lausuivat pari Eino Leinon pilkkarunoa ihmisten suhtautumisesta kulttuuriin.
Koko seminaarin kohokohta oli uskomattoman hauska ja oivaltavasti kirjoitettu poliittinen satiiri, jonka olivat käsikirjoitusta myöten työstäneet joukko nuoren Katariinan opiskelijaseurakunnan kulttuuriharrastajia. Esitys oli niin loistava, että sille toivottiin heti uusintaesityksiä sekä livenä että mahdollisuutta nähdä homma nauhalta. Yleisö nauroi katketakseen eikä ollut uskoa korviaan kun kävi ilmi, että kyseessä on ihan harrastajapohjalta tehty esitys. Uskomatonta!
Kulttuurin tilaa ei kannata Suomessa ainakaan surra, sillä koko ajan tehdään ja tapahtuu monella rintamalla sekä ammattimaisesti että harrastajien hengen tuotoksena. Maaseudulla kulttuuritarjonta on erityisen usein puoliammattilaisten tai kokonaan harrastajien harteilla. Siksi on merkityksellistä, että tätä työtä tuetaan ja sille luodaan edellytykset. Jos raha on ainoa mittari kuntataloudessa (kuten joskus vaikuttaa olevan), niin tällaisen vapaaehtoistyön tukeminen tuo rahalle todella huimasti vastiketta. Vai luuleeko joku, että esim. laitosteatterin kiertueita voisi ostaa pikkurahalla?
Kunhan vielä saataisiin kuvataiteelle paikkoja esillä oloon. Julkiset tilat voisi täyttää vaihtuvilla näyttelyillä, sillä olisi mukavampaa virkamiehen puheille pääsyä odotellessa katsella taidetta kuin katsella valkoisia seiniä. Terveyskeskuksiin, kouluihin, virastoihin, kirjastoihin jne. voisi mahdollisuuksien mukaan laittaa esille taidetta vaihtuvasti, ei vain sitä yhtä mahdollisesti prosenttiperiaatteella hankittua esinettä.
Aikoinaan taiteen markkinointislogan kuului: Taidetta koteihin! Nyt voisi julistaa: Taidetta näkyviin!
Olin oikein hyvin varustautunut tämän illan valtuutettujen koulutukseen. Tulostin mukaan kysymyksiä, Elina Seitzin viestin (hän kun ei työltään päässyt mukaan) ja linkin Kuntaliiton lasten ja nuorten hyvinvointia arvioivaan strategiaan jne.
Lähdin kohti Muurlaa hakemaan tuttavaani hiukan myöhässä, sillä meidän kolme tyttöä oli päättänyt kävellä kotiin koulusta 12 km. Olimme antaneet siihen luvan, heillä oli pulkat mukana reppujen raahaamiseen kun ne painavat niin paljon. Soitin heille ennen lähtöäni kun olin tehnyt heille kiisseliä ja vatkasin kermavaahdonkin sen kunniaksi, että tänään oli Amandan 13-vuotissynttäripäivä. Olisin tarjonnut kyytiä kotiin. Tytöt olivat lähteneet oikaisemaan metsän poikki voimalinjaa pitkin arvellen sen päätyvän Mussaaresta Kaukurintielle.
Olin tarjoamassa kyytiä kotiin, mutta koska he olivat tiettymättömällä metsätaipaleella, ei sinne autolla ollut menemistä. Arvelin, että he kaiketi pian löytäisivät tien ja olisivat lähellä kotia. Lähdin siis Muurlaan ja ajoimme tuttavani kanssa AMK:lle koulutukseen.
Ennen koulutuksen alkua soitin uudelleen tytöille. Halusin tietää olivatko jo päässeet tielle. Eivät olleet. He olivat itkuisia ja kylmissään ja väsyneitä ja nälkäisiä. Kello oli viisi ja he olivat jo tarponeet metsässä kello kahdesta asti eli kolme tuntia. Lohduttelin heitä ja kannustin eteenpäin ja lähdin ajamaan kohti Perniötä ja Kaukurintietä.
Ajoin Perniöön ja juttelin taas tyttöjen kanssa puhelimitse. Alkoi tulla pimeää, eikä heillä ollut mukanaan taskulamppuja tai muuta. Vain kylmä ja nälkä. Matkalla juttelin puhelimitse koulun lähellä asuvan koulutoverin äidin kanssa kyselläkseni tietääkö hän kyseisen voimalinjan kulkureittiä. Hän vahvisti, että linja vie Kaukurintielle, mutta todella hurjassa maastossa.
Lopulta tytöt soittivat löytäneensä asfalttitien ja hetken päästä he olivat varmoja, että kyseessä on Kaukurintie. Ohjasin heitä kävelemään tietä pitkin Aijalan suuntaan ja olla varovaisia autojen kanssa. Ajoin ja ajoin, kunnes pimeässä näkyivät heidän heijastimensa, kiitos Luojan edes niitä oli vaatteissa.
Yli kolmen ja puolen tunnin vaeltamisen kello kuuden jälkeen tulimme kotiin. Tytöt olivat viimeksi syöneet joskus yhdentoista aikaan koulun lounaan, joten heihin upposi kolme lautasellista kuhunkin perunaa ja makkarakastiketta. Onneksi olin keittänyt perunat jo ennen lähtöä. Heidän syödessään laitoin vielä lisää makkarakastiketta.
Että niin meni se koulutus. Olin kiehua harmista. Tämä olisi ollut tärkeä ilta olla paikalla, mutta toisaalta jos ajatellaan lasten ja nuorten hyvinvointia, niin olihan sen eteen jotain konkreettista tehtävä kun olivat nämä omat ressukat kadoksissa. Amandan kanssa pohdimme tätä hänen syntymäpäiväänsä. Totesin, että ainakaan tämä syntymäpäivä ei helpolla unohdu.
Illallisen jälkeen Amanda sai syntymäpäivälahjansa, joka oli elokuva-DVD. Se nosti tunnelmaa huomattavasti, sekä se, että annoimme heille luvan katsoa elokuvan ja jäädä huomenna kotiin tekemän läksynsä. Rankan retkeilyn jälkeen oli kohtuutonta vaatia opiskelua. Heti leffan ja suihkun jälkeen painui uupunut tyttölauma pehkuihin. Iltarukouksissa he kiittivät Taivaan Isää siitä, että olivat löytäneet turvallisesti kotiin, ja lisäksi ruuasta ja lämmöstä. Minä kiitin siitä, että kaikki kolme pääsivät kotiin kuitenkin hyvässä kunnossa.
Salossa on siirrytty - kenen päätöksellä? - keskitettyyn ruokahuollon hankintaan. Hienoa: paikalliset tuottajat, kyläkaupat ja muut on suljettu kilpailun ulkopuolelle ja tarvikkeet hankitaan puolivalmisteina suurilta tukkureilta, jotka eivät maksa verojaan Saloon.
Kun kaupunki kilpailuttaa hankintoja, se tekee elinkeinopolitiikkaa. Kun se arvioi ns. kokonaistaloudellisuutta, sen on mietittävä KOKONAISTALOUDELLISUUTTA. Siihen kuuluu koko taloudenkierron miettiminen: ostan paikalliselta, joka pitää yllä työllisyyttä ja maksaa tänne veroja ja ostaa täällä tavaroita ja energiaa ja palveluita jne. ja luo siten työllisyyttä…
Ei tähän mitään insinöörimatikkaa tarvita, vaan ihan tällainen muu reipas nainen tajuaa tämän verran. No, valmista ei vielä ole tullut, joten ei muuta kuin työtä, työtä.
Lähetin tällaisen esityksen virkamiehille ja luottamusmiehille, ja lisäksi Salon Seudun Sanomiin, mutta ainakaan vielä sitä ei ole julkaistu:
KOULUTAKSIN PALUUMATKAT KANSALAISTEN KÄYTTÖÖN
Koulukuljetukset ja palveluliikenne ovat kaupungissamme tärkeitä hyvinvoinnin osatekijöitä. Lisäksi aivan oikein Salo haluaa päästä uuden joukkoliikennelain tarkoittamaksi viranomaiskaupungiksi. Samalla uuden kaupungin alueella on monia linja-autolinjoja, joita lääninhallitus ei tule jatkamaan nyt, kun liikenne katsotaan kaupungin sisäiseksi liikenteeksi.
Nyt ja jatkossakin kuljetetaan koululaisia haja-asutusalueilla iltapäiväisin koulusta kylille. Yleensä kunakin päivänä näitä koululaisten kotikyytejä ajetaan muutamia, kun kaikki eivät pääse koulusta samaan aikaan. Vietyään lapset joutuu taksi siis palaamaan taajamaan, jossa koulu sijaitsee, hakemaan seuraavaa koululaiskuormaansa. Tällä paluumatkalla kyliltä taajamaan taksi on tyhjä, sillä se ei nykyisten sopimusten piirissä saa ottaa kuormaa paluumatkalle, joka on sopimuksessa määritetty koulukuljetuksen siirtokuljetukseksi. Tästä siirrosta kunta yleensä maksaa pienen korvauksen.
Eräs yksinkertainen ja kustannustehokas keino syrjäkylien kuljetustarpeiden tyydyttämiseen on avata koulukuljetusten paluumatkat kuntalaisille. Tätä ei estä mikään laki tai asetus, vaan asia voidaan hoitaa yksinkertaisesti kuljetussopimuksen avulla. Kun koulukuljetukseksi määritellään ainoastaan yhdensuuntainen matka (aamulla koululle päin ja iltapäivällä koululta pois päin), ja paluumatka merkitään reittitaksiliikenteeksi, on esitetty ratkaisu mahdollinen.
Järjestely ei maksa kaupungille mitään ylimääräistä, sillä taksin paluumatkasta maksetaan yleensä joka tapauksessa. Paluumatkalle tulevat matkustajat maksaisivat taksiautoilijalle esim. bussitaksaa vastaavan summan, joka on kuljetusliikkeen tuloa. Liikenneministeriön mukaan järjestely ei vaikuta mitenkään kaupungin valtionosuuksiin.
Ratkaisu avaisi täysin ilman joukkoliikennettä oleville haja-asutusalueiden asukkaille pääsyn ostoksille siten, että vain toiseen suuntaan tarvitaan oma taksikuljetus. Lisäksi koulun taajamasta on yleensä linja-autoyhteys kaupungin keskustaan.
Uuden joukkoliikennelain mukaan kaupunki voi itse määritellä joukkoliikenteensä palvelutason. Valtionapua kaupunki saa palvelutasonsa mukaisesti. Liikenne- ja viestintäministeriön mukaan tätä palvelutasoa tarkasteltaessa otetaan huomioon myös taksien reittiliikenne, joten kyseinen järjestely korottaisi Salon joukkoliikenteen palvelutasoa ja siten tulevaisuudessa mahdollisesti myös valtionosuutta. Mikäli jatkoyhteydet taajamasta kaupungin keskustaan sovitetaan tämän reittitaksiliikenteen aikataulun kanssa, katsotaan palvelutason kohoavan vielä entisestään.
Salossa on nyt hyvä tekemisen meininki. Uskon, että hyviä, edullisia ja yksinkertaisia esityksiä tarvitaan ja pannaan toimeen kuntalaisten tasavertaisuuden lisäämiseksi.
Jaana Shelby
Kaupunginvaltuutettu (kd)
Salon Kiskon Aijalasta
Luin tänään Hesarista aivan ällistyttävän uutisen: 13-vuotias koululainen Vantaalla oli halunnut ottaa lounaaksi 4 kalapuikkoa säädetyn 3 kalapuikon sijasta. Kun hän ei suostunut luopumaan 'ylimääräisestä' kalapuikosta, soittivat olettajat lopulta paikalle POLIISIN!!!
En tiennyt aluksi mikä tässä jutussa on surkeinta: se, että lapsiamme pidetään kouluissa nälkäisinä; vai se, että koulun aikuiset voivat olla näin joustamattomia; vai se, että arvovaltakysymyksessä voi arvostelukyky puuttua näin täydelleen.
Kuinka tässä voi enää käyttää sanaa 'hyvinvointivaltio'? Kukahan täällä voi hyvin (Liliusta ja muita öykkärimiljonäärejä lukuun ottamatta)?
Tässä maassa vanhukset pidetään huumattuina, että pysyvät peteissään ja lapsia kiusataan nälällä. Olen oikeasti kiitollinen tälle nuorukaiselle ja niille muille koululaisille, jotka poliisin tultua kouluun rupesivat protestoimaan heittelemällä roskia käytävään. Tämäkin osa koulujen kurjistunutta todellisuutta sietää tulla päivänvaloon.
Tyypillistä on, että Vantaan ravitsemuspäällikkö ei ollut tavoitettavissa. Ei varmaan: kuka kehtaa sanoa selkä suorana, että kasvavien lasten tulee tulla toimeen kolmella kalapuikolla? Siihen saa pienempikin mättää aika kasan perunamuusia mukaan, että jaksaa seuraavat tunnit opiskella.
Ja kuka oikein keksi tämän "ravitsevaa ruokaa noin 70 sentillä"? Kohta tarjoamme lapsille vain puuroa ja keittoa, mutta niinhän se oli niinä entisinä hyvinä aikoina, vai mitä?
Joulu oli lepoa, mutta kotiin tultua oli tehtävä töitä rankasti, että kaikki tuli kunnialla tehtyä.
Lisäksi oli tehtävä ilmoitus kuntavaalirahoituksesta. Se ei tuttu tehtyä kunnialla, vaan myöhässä.Vietin kokonaisen päivän paperipinoja järjestellen ja arkistoiden valtuuston kokousten papereita. En valita, sillä itse olen tähän halunnut, mutta vaalirahoitusilmoituksen palauttaminen myöhästyi. Häpeän kovasti, mutta laitoin kuitenkin sen myös kotisivuilleni, että se olisi mahdollisimman reaaliaikaisesti ihmisten nähtävänä.
Tämä yskätauti, joka perhettä vaivaa on nyt vuorolaan minulla. Uudenvuodenaaton rukoustilaisuus jäi väliin, kun kurkku on kuin riivinraudalla käsitelty. Onneksi Taivaan Isä kuulee rukoukset Salon ja sen asukkaiden puolesta täältä kotoa Aijalastakin käsin. Ja onhan meitä täällä jo kokouksellinen ihmisiäkin kun on seitsemän henkeä perheessä.
Suurta siunausta rukoilen koko tälle uudelle kaupungille ja sen kaikille asukkaille. Hyvää uutta vuotta!
Perheemme joulu oli kuin Charles Dickensin kertomuksista, joissa köyhä päähenkilö pääsee rikkaiden suojatiksi. Kerron kuinka meille kävi: hyvän ystäväni perhe on huomattavasti varakkaampi kuin me. Ystäväni soitti minulle muutamia päiviä ennen joulua, että oli varannut perheelleen sviitin jouluksi Tampereen kylpylästä. Hänen perheensä ei halunnut kylpylään jouluksi eikä varausta enää voinut peruuttaa (se oli kai joku lomaosakejuttu). Siksi hän kysyi haluaisimmeko me mennä jouluksi asumaan kolmen makuuhuoneen, kolmen vessan, kahden kylpyhuoneen, porealtaan ja saunan lukaaliin Tampereelle järven rannalle. Kun kävi ilmi, että kaiken lisäksi asunnossa oli keittiö, tiskikone ja pesu- ja kuivauskone vaatteille, olimme valmiita kuin lukkarit sotaan! Keittiö oli tarpeellinen, sillä jos olisimme joutuneet syömään ulkona, ei meillä olisi ollut varaa ottaa lahjaa vastaan.
Ajoimme kuraisen autoparkamme kylpylän parkkiin, purimme lapset ja lahjat (enimmäkseen isovanhemmilta ja kummeilta) autosta ja elimme ruhtinaallisen lokoisat päivät Tampereella. Tajusin, että oli oikeasti virkistävää olla ilman tietokonetta ja tekemättömiä töitä, jotka tuijottavat nurkista syyttävästi.
Yhtenä päivänä törsäsimme perheelle liput kylpylän saunaan ja altaalle ja osallistuin itse vesijumppaan. Huhkittuani ikuisuuden, huomasin hallin kellosta, että vasta 20 minuuttia oli kulunut! Touhu jatkui kokonaisen tunnin ja jalkani ja käsivarteni tärisivät sen päätyttyä, mutta sillä hinnalla sai hyvän omantunnon, vaikkei ulkonäköä ehdittykään parantaa.
Viimeisenä iltanamme sanoi mieheni sen, mitä olin jo itse pohtinut: tällainen elämän kuluttaa kauheat määrät energiaa - siis sähköä jne. Olin jo itse laskeskellut, että hiilijalanjälkemme noista muutamasta päivästä on varmaan kaksinkertainen normaalielämään verrattuna. Lisäksi hirvitti laittaa kaikki palavakin tavara samaan roskikseen, tiedättehän: paperit, joilla kotona sytytetään saunaan ja lämpökattilaan tuli. Keittiössä oli biojätesanko erikseen, mutten löytänyt mitään tyhjennyspistettä sille. Laitoimme silti tunnollisesti ruuantähteet jne. biojätepussiin, mutta sen tyhjennys oli jätettävä siivojille.
Joulu oli ikimuistoinen ja toisenlainen, ja todellista lepoa meille vanhemmille, kun ei tarvinnut taloa lämmittää puilla, eikä tehdä töitä eikä siivota. Tuhannet kiitokset ihanalle ystävälleni Helsinkiin!